Avajaiskonsertin teosten esittely

Jean Sibelius (1865-1957): Sarja musiikista näytelmään Belsazarin pidot op. 51

"Uskon, että musiikki yksinänsä, se on absoluuttinen musiikki, ei voi tyydyttää. Se herättää kyllä tunteita ja mielentiloja mutta aina jääpi jotain ei tyydytettyä sieluumme, sitä aina kysyy 'minkätähden tämä'. - Musiikki on kuin vaimo, sen täytyy tulla miehestä raskaaksi. Tämä mies on Poësis. Sävelet pääsevät oikeaan voimaansa vasta silloin, kun niitä ohjaa runollinen tarkoitus. Toisin sanoen kun sana ja sävel yhdistyvät."

Näitä Wagnerin innoittamia ajatuksia ei uskoisi Jean Sibeliuksen, seitsemän sinfonian säveltäjän ja absoluuttisen musiikin mestarin kirjoittamiksi. Sanat ovat heinäkuulta 1893, jolloin nuori Sibelius eli väkevän oopperainnostuksen huumassa ja suunnitteli runoilija J.H.Erkon kanssa Kalevala-aiheista oopperaa. Hanke hautautui kuitenkin Sibeliuksen kokeman Wagner-kriisin jalkoihin, eikä hänestä oopperasäveltäjää tullutkaan. Hän tosin sävelsi yhden oopperan, Jungfrun i tornet (1896), mutta se ei kuulu hänen keskeisiin teoksiinsa.Vaikka Sibelius myöhemmin korosti musiikkinsa absoluuttista luonnetta, hän ei koskaan hylännyt sanan ja sävelen, musiikin ja Poësiksen liittoa. Tämän asenteen yhtenä keskeisenä ilmentäjänä ovat hänen kymmenkunta näytelmämusiikkiaan. Sibeliuksella oli hämmästyttävä kyky osata muutamalla hyvin valitulla ja tarkasti harkitulla vedolla luoda intensiivinen, näytelmän tekstiä ja maailmaa olennaisella tavalla rikastava ja syventävä vaikutelma.

Musiikki Hjalmar Procopén näytelmään Belsazarin pidot (1906) merkitsee Sibeliuksen tuotannossa erikoislaatuista poikkeamaa itämaisen eksotiikan maailmaan. Raamatun aiheeseen perustuva näytelmä sijoittuu muinaiseen Babyloniin ja tuo mieleen Oscar Wilden näytelmän Salome ja Richard Straussin siitä säveltämän oopperan (1905). Procope on täydentänyt Raamatun kertomusta tuomalla mukaan kauniin juutalaistytön Leschanahin, joka saa tehtäväkseen surmata Babylonin kuninkaan Belsazarin. Leschanah vaatii kuninkaan aiemman suosikkiorjattaren Khadran tappamista, ja tämä tanssii Belsazarin juhlissa elämän ja kuoleman tanssin, jonka jälkeen hän kuolee käärmeen puremaan. Profeetta Daniel tulkitsee salin seinään taianomaisesti ilmestyneen tekstin ennustavan Belsazarin kuoleevan vielä samana yönä. Leschanah on ajan myötä rakastunut Belsazariin, mutta juutalaisen neuvonantajan kannustamana hän taipuu surmaamaan kuninkaan ja tulee sen jälkeen itse surmatuksi.

Sibeliuksen musiikki Belsazarin pitoihin käsittää kymmenen numeroa. Konserttikäyttöä varten Sibelius muokkasi musiikista neliosaisen sarjan, jonka hän johti ensimmäisen kerran syyskuussa 1907. Belsazarin pidot –sarjan avaa kulkuemaisesti askeltava "Itämainen marssi", joka hahmottuu yhdeksi pitkän crescendon ja lyhyen diminuendon kaarrokseksi. Itämaista tunnelmaa luovat sekä melodiikka että lyömäsoittimien käyttö. "Solitude" on pelkistetyn vaikuttava ja surumielinen osa, jonka musiikki oli alkuperäisessä näytelmämusiikissa Leschanahin kuulema juutalaistytön laulu. Leschanahia kuninkaan öisessä palatsissa säestävä "Nocturne" on huikaisevan kaunista ja lyyrisen intensiivistä musiikkia, jossa huilusoolo piirtyy esiin herkänhauraasta jousitaustasta. Päätösosassa "Khadran tanssi" ilmava Elämän tanssi kehystää tummasävyisempää Kuoleman tanssia, jolle klarinetin alarekisteri antaa tehokasta väriään.

 

Richard Strauss (1864-1949): Orkesterisarja Porvari aatelismiehenä op. 60

Richard Straussin ja kirjailija Hugo von Hofmannsthalin yhteistyö alkoi oopperasta Elektra (1909), huipentui Ruusuritarissa (1911) ja päättyi Arabellaan (1933), jota vuonna 1929 kuollut Hofmannasthal ei ollut enää kokemassa.  Ruusuritarin satumainen menestys on antanut heidän kumppanuudelleen lähes myyttistä hohdetta, mutta aina se ei sujunut yhtä ruusuisissa merkeissä. Pian Ruusuritarin jälkeen Hofmannsthal alkoi suunnitella erikoista näytelmän ja oopperan kokonaisuutta. Näytelmäksi valikoitui hänen sovituksensa Molièren klassikosta Le burgeois gentilhomme (1670; Porvari aatelismiehenä), johon Strauss sävelsi näyttämömusiikin. Kokonaisuuden toisen osan muodosti ooppera Ariadne auf Naxos.

Ensi-ilta oli Stuttgartissa lokakuussa 1912, mutta yli kuusituntiseksi venynyt kokonaisuus oli fiasko, eikä sitä tällaisessa muodossa ole esitetty juuri myöhemminkään. Näytelmän ja oopperan tiet erosivat omiksi teoksikseen, joista Ariadne auf Naxos sai uusittuna versiona ensi-iltansa Wienissä 1916 ja Straussin musiikin elävöittänä Molière-Hofmannsthal-näytelmä Berliinissä 1918. Näytelmäversio ei kuitenkaan menestynyt, ja Straussin siihen säveltämästä musiikista esitetään lähinnä vain hänen 1919 kokoamaansa orkesterisarjaa. Vaikka Strauss oli yksi myöhäisromantiikan ja varhaisen modernismin mestareista, hänen tuotannossaan on myös klassistisempi juonteensa. Porvari aatelismiehenä osoittaa, että suunnilleen samoihin aikoihin, jolloin Prokofjev sävelsi Klassisen sinfonian, Stravinsky Pulcinellan ja Ravel Le tombeau de Couperinin, myös Strauss kykeni innoittumaan menneiden aikakausien musiikista ja sulautti mukaan barokkisia ja rokokoo-henkisiä aineksia, jotka hän on sulauttanut oman rikkaan ja monisäikeisen ilmaisunsa läpi.

Porvari aatelismiehenä -näytelmässä nousukasmainen porvari monsieur Jourdain yrittää perheensä hämmennykseksi omaksua aateliston elämäntyyliä. Mukana on myös vaikeuksien kautta voittoon vievä rakkausjuoni, kun Jourdain ei hyväksy tyttärensä sulhasta, koska tämä ei ole aatelinen, ja tarvitaan hyvin operoitu koominen huijaus, jotta liitto saadaan toteutumaan. Porvari aatelismiehenä –sarja käsittää yhdeksän osaa. Henkevän alkusoiton Strauss otti sellaisenaan alkuperäisen produktion musiikista. Toisena osana on koreileva menuetti, jossa tanssinopettaja ohjaa Jourdainia tanssiaskelten saloihin. Seuraavissa osissa ovat vuorossa mahtaileva miekkailunopettaja ja kansantanssimaisen gavotin saattelemat räätälit, joiden johtaja nousee esiin viulusoolon koristelemassa poloneesissa.

Viides osa on Straussin mukaelma Molièren näytelmän alkuperäisen säveltäjän Jean-Baptiste Lullyn menuetista, ja kuudes osa hienostuneiden kaanon-sommitelmien rikastama courante. Jourdainin tytärtä kosiskelevan Cleonten saapumisessa Strauss lainaa jälleen Lullyn musiikkia; osa alkaa jousten intiiminä sarabandena, joka puhkeaa puupuhaltimien eloisammaksi tanssiksi. Toisen näytöksen alkusoitossa (Intermezzo) Strauss maalailee kepeän ironisesti galantin tyylin tunnelmia.Sarjan päättävä päivällismusiikki kasvaa värikkääksi kavalkadiksi humoristisesti luonnehdittuja ruokalajeja. Tarjoilijat saapuvat paikalle juhlavasti Meyerbeerin Hugenotit-oopperan kruunajaismarssin tahdissa, Reinin lohta kuvaa motiivi Wagnerin Reininkullasta, lampaankoipea ilmentää viittaus Straussin omaan Don Quixote -sävelrunoon ja sen lampaiden kohtaamiseen ja linturuokalajeja (kiuruja ja rastaita) säestävät puupuhaltimien lintumaiset sirkutukset Ruusuritarista. Päätöksenä on "omelette suprise", jossa keittiöpoika hyppää esiin jättimäiseltä tarjottimelta ja tanssii wieniläisvalssin.

 

Tekst: Kimmo Korhonen